Tämän kysymyksen on esittänyt aika moni, jolle tulevaisuuden ammatista olen maininnut. Miksi valitsin tällaisen alan? Kestänkö nähdä verta ja irtotoilevia raajoja? Öykkäilenkö kusen/paskan/oksennuksen hajulle? Osaanko ajaa autoa lujaa, ja onko siisitiä mennä pillit päällä? Haluanko miehisen ammatin? Jaksanko nostaa 200 kiloisen potilaan?
Suhtautuminen alavalintaa on vaihdellut ihan laidasta laitaan. Suurin osa nostaa kulmia yllätyksestä ja onnittelee mielenkiintoisesta ja arvostettavasta alavalinnasta. Osa kuvittelee että valmistun suurinpiirtein lääkäriksi ja osaan niksin joka ikiseen vaivaan, kihdistä kissan matolääkitykseen. Sitten on niitä joiden mielestä ensihoitajat vaan kuljettavat mummoja, enkä valmistu mihinkään järkevään ammattiin. Osa kauhistelee sitä miten paljon ällöjä asioita tulen näkemään. Isäni valmistelee minua kuolleen ihmisen kauheudesta, ja manaa piruja seinälle etten pysty koko hommaan. Naisena täytyy myös hyväksyä se fakta, että osa sanoo minun olevan heikko tai kykenemätön näin fyysiseen työhön, tai liian "nainen" narkkareiden ja muiden hullujen kohtaamiseen.
(Naisista ambulanssissa oli muuten mielenkiintoinen juttu viimeisimmässä Systole-lehdessä). Jotkut ajattelevat että ensihoitajat viettävät päivät koisaten päivystyskämpällä, osa taas luulee että me suurinpiirtein nukumme ambulansseissa...
No, minäkään en hyvin paljon tiennyt ensihoitajista ennekuin alasta kiinnostuin. Oma tietoni taisivat olla aika realistisia, ainakin verrattuna toisiin ihmisiin. Ehkä silti jonkin verran pidin heitä sankareina, joilla on valta herätäätt kuolleita. Mutta toisaalta pidin myös lääkäreitä ihmimiehinä. Nyt terveysalalla opiskellessa alkaa olla jo selvää että lääkäreiden ei ole mahdollista osata ja tietää kaikkea. Tietoa etsitään alan sivuilta ja kirjoista ennen potilaan tuloa vastaanotolle. Ja hei, ei ole mikään yllätys jos joku lääkäri tekee sinulle jonkin harvinaisemman toimenpiteen, että hän tekee sen ensimmäisen kerran elämässään! Lääkäreiden opiskeluaika on hyvin rajallinen ja teoreettispainotteinen, verrattuna opiskeltavan tiedon ja taidon määrään. No onneksi hekin saavat varmasti paljon irti harjoittelusta. EI tätä ensihoitajankaan hommaa olisi mahdollista tehdä ilman käytännön kokemusta.
 |
| No tämä nyt ei ihan pidä paikkaansa mutta hauska silti. |
Terveysala minua ei ole kiinnostanut koskaan. Olen itse asiassa joskus tainnut sanoa että se on vihoviimeinen ala jolle menen. :D Olen siis lukion jälkeen lukenut itseni graafiseksi suunnitelijaksi ammattikorekakoulussa, mutta jo aikaisessa vaiheessa huomasin että minua ei saa istumaan sisällä koneen ääressä koko päivää. Sitähän tuo työ nykyään melkein on. Opiskeluaikana aloin mietiskellä sopivaa alaa. Halusin jokin jossa voisi olla ulkona, välillä ihmistenkin kanssa, ja jossa pystyisi kehittää itseään että työ pysyisi kiinnostavana. Oikeasti minulla oli mielessä lähinnä floristi ja postinkantaja
(joka on ollut unelma-ammattini aika kauan! Harmi vaan että palkka ja etenemismahdollisuudet ovat niin surkeat ettei siitä ole uraksi). Aina olen kumminkin huomannut että olen tavallaan parhaimmillani jännittävissä ja stressaavissa tilanteissa(tämä ei siis tarkoita että kestän hyvin viikkoja kestävää koulustressiä). No sitten sattui muutaman vuoden aikana onnettumuustilaneita joihin sattumalta satuin paikalle, sekä myös sairastapauksia lähipiirissä. Aloin miettiä näkemääni ambulanssihenkilökuntaa. Heillä oli niin leppoisa meininki ja työ tuntui olevan kivaa, vaikka mitä kauheuksia tuli vastaan. Ensin tyrmäsin ajatuksen että tuollaiseen työhön lähtisin. Sitten idea kypsyi päässä muutaman vuoden, ja päätin toisen koulun ollessa kesken koettaa onneani ensihoitajaksi pääsykokeissa. Olin alkanut jo innostua ajatuksesta että pääsisin näkemään mitä ihmisille tapahtuu sen jälkeen kun lanssi tulee paikalle! Aikaisemmin tälläisiä en edes ajatellut. Ambulanssin tuleminen paikalle oli pelastus, ja kaikki oli taas hyvin. Mutta eihän se niin mene? Hoitajilla on sama tilanne edessä käsiteltävänä kuin maallikoillakin, ja ilman sairaaloiden hienoja laitteita ja iLääkäriä, eli googlea. Heillä täytyy siis olla ihan mahdottomasti tietoa! Ja aloin sitten siinä pohtia että alalle täytyy kyllä olla todella omistautunut! Yksi syy lähteä tälle alalle oli myös tuleva työilmapiiri. Pelastus- ja poliisitoimella on ihan omanlainen työmentaliteettinsa, sekä jutut jotka voivat hirvittää ei alalla olevia. Minua viehätti se yhteisöllisyys ja samankaltaisuus mikä työntekijöillä oli.
En sitten kuitenkaan päässyt ensimmäisellä yrityksellä sisään, ja se oli karvast tappio. Kerkesin innostua liikaa ja kuvittelin pääseväni liian helpolla sisään. Tätä asiaa itkin ja murehdin pitkään, mutta päätin sitten hakea kuitekin uudestaa. Ja uudestaan. Alalle ei ole ihan helppo päästä. Neljännen kerran sanoin mielessäni olevan viimeinen. Edellisestä koulusta olin juuri valmistunut, ja jos en uutta koulupaikkaa saisi niin täytyisi keksiä jotain uutta elämällä. Ajattelin että neljännestä kerrasta viimein tajuaisin että en ole ilmeisesti sopiva alalle. Vaan kuinkas kävikään! Tätä viimeistä pääsykoetta en jännittänyt yhtään, odotukseni olivat jo aika matalalla. Tiedä häntä vaikuttiko se vai mikälie, mutta täällä ollaan! Unelmien ammattiin opiskelemassa! Käsitys alasta ei oikeastaan ole enää muuttunut. Kyllä välillä odotan innolla pillit päällä ajelemista, mutta myös se perustyö, ja ihmisten hyvin hoitaminen ja ilahduttaminen on mukavaa!
Tänään käytiin viikonlopun kunniaksi parilla geokätköllä, sekä Suomen Ladun järjestämässä miitissä. Samalla kun liikkeellä oltiin, niin käväistiin myös Nallikarin talvikylässa katsomassa huskyjä ja poroja. Miitissä kokeiltiin hetki lumikenkäilyä, mutta hanki ole plussakelien takia niin pehmoinen että ei ne kengät paljoa auttaneet. Talvikylässä oli taas niin paljon lapsia että antilapsifanilla meinasi pää räjähtää. Vähän piti kumminkin käydä lumitunnelissa konttimassa.Köh,köh.
