Torstaina loppuu kolmen viikon mielenterveystyön harjoittelu
OYS osastolla 81, joka on siis päivystysosasto. Potilaat tulivat
mt-päivystyksestä, tai toisilta osastoilla jos eivät siellä pärjänneet. Potilailla
saattoi olla esim. psykoosi, skitsofrenian paheneminen(yleensä lääkkeet
ottamatta), masennus, mania, persoonallisuushäiriö, syömishäiriö, huumeiden
vieroitusoireita tai niiden aiheuttama psykoosi, delirium tai hankaloitunut
muistisairaus johon liittyy aggressiivisuutta. Ymmärsin että osastolla ei
kuitenkaan olisi tarkoitus vastaanottaa delirium tai geriatrisia potilaita.
Tullessa potilaat haastateltiin lääkärin ja kahden hoitajan
kanssa päivystyksessä, ja jos lääkäri katsoi hoidon tarpeelliseksi, niin potilas
siirrettiin osastolle. Hoito saattoi
olla pakkohoito tai sitten vapaaehtoinen, jos potilaan kanssa yhteisymmärryksessä
sovittiin osastolle siirtyminen. Potilas laitettiin muutamaksi päiväksi
tarkkailun alle, jolloin hän ei päässyt osastolta ulos. Tarkkailun
päättymisestä päätti lääkäri. Potilaalle myönnettiin hänen tilansa mukaan vaapakulku
osastolta ulkomaailmaan, tai sitten aikarajoituksellinen vapaakultu, tai lupa
ulkoille esimerkiksi vain hoitajan kanssa. Joillakin ei ollut ulkoilulupaa
ollenkaan. Hoitoneuvotteluissa lääkärin kanssa päätettiin sitten onko
potilaalla pidättävä(eli pakkohoito) tai vapauttava hoitopäätös. Vapauttavan
hoitopäätöksen potilaan saivat periaatteessa lähteä osastolta koska halusivat.
Mielenterveyslaki määrittää aika tarkkaan minkä vuoksi potilaan pystyi
asettamaan pakkohoitoon. Osastolla potilaat olivat keskimäärin 7 päivää josta
he sitten siirtyivät jatkohoito-osastolle tai kotiin jonne järjestettiin sitten
esim. avohoidon palveluita.
Osaston arki vaikutti aluksi aika verkkaiselta, mutta kun
pääsi kunnolla mukaan toimintaan, niin kyllähän sitä kiirettä oli. harjoittelun
jälkeen tuli olo, että en varmaan ole koko vuonna puhunut näin paljon kuin
kolmen viikon aikana. Osasto oli vähävirikkeinen, ja kaikkien potilaiden kanssa
ei paljon auttanut keskustella, kun he olivat niin akuutissa psykoosissa. Mutta
kyllä siinä taudin helpottaessa yllättävän paljon puhuttavaa löytyi.
Päivähuoneessa tuli vietettyä paljon aikaa jutellen potilaiden kanssa.
Osallistuin myös paljon hoitoneuvotteluihin ja potilaiden vastaanottamisiin.
Muutaman päivän päästä sitä uskalsi jo lähteä jututtamaan esim. tarkkailussa
olevia potilaita ja kyselemään vähän heidän tilastaan. Koulussakin oli sanottu
että ei ne ihmiset rikki mene siitä mitä niiltä kysyy, ja ohjaajakin rohkaisi
vain juttelemaan. Ja yllättävän helppoa se olikin! Olin itsekin ihan yllättynyt
miten hyvin potilaiden kanssa jutteleminen meni. Aluksi tuntui etten osaa kysyä
mitään, mutta noin vain sekin lähti sujumaan! Avuksi oli tottakai kuin oli
ollut kuuntelemassa kun muut työntekijät ja lääkärit juttelevat potilaille.
Sitä oppi ottamaan puheeksi niinkin hankalia asioita kuin itsemurhaa ja
huumeiden käyttöä. Aika väsyttävää tuo vain oli, kuin piti antaa aika paljon
myös itsestään. Samalla piti kuitenkin varoa kertomasta potilaille liikaa
itsestään ja omasta elämästään. Mielenkiintoisia ja todella syvällisiä
keskusteluja käytiin uskoinnoista(tämä oli vähän kyllä kielletty aihe
osastolla..), politiikasta, elämästä ja kuolemastakin. Yllätyksenä tuli että
osastolla ei potilaita paljonkaan lääkitty. Jostain vain jumissa sellainen
mielikuva että mt-potilaat ovat ihan tokkurassa lääkkeistä.
Oma ajatus oli tässä harjoittelussa enimmäkseen saada
työkaluja mt-potilaan kohtaamiseen ensihoidossa. Ja tottavie, kyllä tuli taas
niin paljon uusia kokemuksia, että oksat pois. Vaikka muutaman mt-potilaan
kanssa olenkin ollut tekemisessä sekä kotihoidossa, että ensihoidossa, niin
todellinen ymmärrys siitä mitä heidän päässään saattaa pyöriä tuli vasta nyt.
Aikaisemmin sitä vähän jännittikin näiden potilaiden kohtaamista, mutta näinkin
lyhyen jakson aikana oppi arvioimaan erityisesti psykoottisia potilaita. Totta
kai sitä on ihan alussa tässä mielenterveyden arvioinnissa, mutta nyt jo pystyy
ihmisen kasvoista ja silmistä tulkitsemaan onko potilas kenties uhkaava tai
arvaamaton. Harjoittelun aikana näin
muutaman vakavasti sairaan kroonisen skitsofreenikon, ja kyllähän se aika
järkyttävää on millainen katse ja elekieli näillä henkilöillä on. Sitä
kuitenkin näkee sen ihmisen mikä siellä sairauden takana jossain on, ja tuntuu
jotenkin niin kamalalta ettei potilas pysty itse kontrolloimaan itseään. Selkeinä
hetkinä potilas on avun ulottuvilla normaali, mutta huonoina hetkinä todella
hyökkäävä. Onneksi mielenterveyden ongelmat saadaan nykyään hoidettua melko
hyvin, ja uskoisin että vaikeahoitoisia mt-potilaita ei enää niin paljon ole.
Eihän tokikaan kaikki psykoosissa olevat olleet uhkaavia, sairauden
esiintymistapa riippuu näköjään paljon henkilön omasta persoonallisuudesta.
Samoin harhojen laatu. Kyllähän siellä
ihan hauskojakin juttuja välillä kuulu, ja pokan pitämistä sai myös harjoitella.
Samalla tuli myös huomattua että mielenterveyden häiriöitä on ihan kaikenlaisilla
ihmisillä, ja voi ihan rehellisesti sanoa tästä lähtien kaikille potilaille ettei
siinä ole mitään kummallista ja hävettävää, koska olen oikeasti nyt nähnyt
potilaita joka ikä-, varallisuus, ja uskontokunnasta.
Itselle hankalia potilaita olivat erityisesti
persoonallisuushäiriöiset, joilla ei usein ollut yhtään sairauden tuntoa.
Näiden potilaiden käsitellyssä tarvitsi paljon itseluottamusta ja kokemusta.
Osaston työntekijät tekivät kyllä todella hyvää työtä, joista aika harvoin saa
potilaalta kiitosta. Aika paljon nämä sairaudentunnottomat potilaat
protestoivat hoitoa ja halusivat vain lähteä kalppimaan osastolta. Lääkärit saivat
myös oman osansa valituksesta ja uhkailusta. Mutta kyllä omankin harjoittelun
aikana sieltä lähti kiitollisena muutama hyvin sairaana tullut potilas pois.
Tässä oli vähän tiivistetysti tunteita harjoittelusta. Toki siellä tuli tehtyä paljon muutakin kuin juteltua, mutta päällimmäisenä jäi kuitenkin mieleen keskustelut potilaiden kanssa.
Tässä oli vähän tiivistetysti tunteita harjoittelusta. Toki siellä tuli tehtyä paljon muutakin kuin juteltua, mutta päällimmäisenä jäi kuitenkin mieleen keskustelut potilaiden kanssa.
Löysin myös tälläisen mielenkiintoisen simulaation miltä ne harhat voisivat kuulostaa. Viereinen video voisi ehkä antaa siihen vähän osviittaa.
Koulussa on nyt viimeisetkin tentit tältä keväältä menneet läpi. Säteilytyöstä tuli hyväksytty ja teholääketieteen tentistä oikein 5! Tosin lääkärin tekemä tentti oli aika helppo, ilmeisesti hoitajien ei tarvitse oikein tietää mitään. ;) Ensi maanataina alkaakin sitten Seinäjoen lastenosastolla Lasten hoitotyön harjoittelu! Jälleen uusi aluevaltaus, josta ei oikein paljon kokemusta alunperin ole.
Heii mahtava tämä sun blogi :) Mä en kerennyt vielä koko blogia lukemaan joten kysympä tässä muutaman kysymyksen :) Mikä sai sut opiskelemaan tätä alaa? Onko se aina ollut haaveena vai vasta aikuisiällä tullut ajatus? :)
VastaaPoistaKäy kurkkimassa mun tuoretta blogia mikä liittyy samaan aiheeseen :)
http://rimpulastapalonaiseksi.blogspot.fi/
Tuli oikestaan aikuis/nuoruusiällä tämä ajatus. Satuin jossain vaiheessa todella usein onnettomuuspaikoille, ja siinä sitten huomasin että osaan toimia hyvin sellaisissa tilanteissa. Alkoi myös vähän mietityttää että mitähän ihmettä ne ambulanssisedät sitte tekee. :) Blogissa kyllä jossain uumenissa on postaus jossa vähän aiheesta höpisen.
PoistaAlan seuraamaan tuota sun blogia, ja onnea tavoitteeseen!