Lastenharjoittelu, Tehoharjoittelu ja elämää vähän liikaakin

Nyt on tapahtunut niin paljon kaikkea, että oikein on harmittanut kun ei ole ollut aikaa siitä tulla tänne kirjoittamaan. No jälleen kerran tiivistetysti kaikkea mitä tässä viime viikkoina on tapahtunut.

Lapset

Aloitetaan vaikka siitä Lasten hoitotyön harjoittelusta, jonka suoritin kolmessa viikossa Seinäjoen keskussairaalaan Lastenosastolla B21. Osastolla hoidettiin ihan kaikki lasten sairaudet maakunnasta, ja tämä oli kyllä oikeasti haastavimpia harjoitteluita tämän koulutuksen aikana. Osasto oli kuin minisairaala, jossa jokainen hoitaja oli kaikkien alojen erikoisasiantuntija. Välillä ihan tosissaan sai olla haavi auki miten paljon täällä sairaanhoitajan on osattava.  Pääsin hoitamaan ihan kaikenikäisiä lapsia, ja sairauksiakin oli niin monenlaisia, ettei sitä voi edes käsittää. Hoidin mm. tuoreita diabeetikkoja, unikoululaisia, kirurgisia potilaita, korvapotilaita, reuma- ja syöpälapsia, ja kaiken maailman infektioita sairastavia lapsia. Vastaan on tullut sairauksia josta en ole koskaan kuullutkaan, kuten limbinen enkefaliitti, kawasakin tauti tai infantiilispasmi, ja paljon opin myös ”tavallisista” lasten sairauksista ja sitä miten niiden hoito eroaa aikuisten hoidosta. Erityisesti vauvojen hoidosta voi nyt sanoa olevan jo huimasti enemmän kokemusta. Sitä kun ei minulla alun perin ollut juuri yhtään. Taisinpa vaihtaa elämäni toisen vaipan vauvalle tässä harjoittelussa. :D  Ja muutenkin keskellä yötä vauvan itkuun havahtuminen oli kummallinen tunne. Lääkehoitoon tässä harjoittelussa pääsi hyvin käsiksi, ja joka vuorossa joutui laskemaan lääkelaskuja. Lapsien annoksien laskeminen oli todella tarkkaa puuhaa.

Harjoittelun jälkeen varmuutta lasten käsittelyyn on tullut jo enemmän, ja se varmasti vaikuttaa ambulanssityöhön. Huomasin myös että ihan siviilielämässäkin tulee jotenkin helpommin otettua kontaktia vieraisiinkin lapsiin. Tämäkin kertoo ehkä siitä, etten hyvin paljon ole lasten kanssa ollut tekemisissä aikaisemmin. Hauskaa osastolla oli myös, lasten kanssa työskentely luo ihan erilaisen ilmapiirin kuin aikuisten osastolla. Ja vaikka osa lapsista oli todella sairaita, niin positiivisuutta ei puuttunut. Oikeastaan tämä oli ensimmäinen sairaalan sisäinen osasto jolla pystyisin ajattelevani tulevaisuudessa työskentelemään. Toki taidot on vielä hyvin paljon vaadittua pienemmät, mutta lastenosastolla ei jotenkin huomannut sitä rutiinia mikä joka osastolla kuitenkin aina pyörii. Kaiken kaikkiaan tämä oli yksi mukavimmista harjoitteluista. Sääli että seuraava ensihoitajaluokka ei enää käy erikseen lasten harjoittelua, vaan he vain keräävät lanssiharjoissa lapsikeikkoja.

Teho

Lastenharkan jälkeen oli aika siirtyä samassa sairaalassa pari kerrosta alaspäin ja aloittaa 5 viikon tehoharjoittelu SEKSin tehostetun valvonnan yksikössä. Olen varmaan jo aikaisemminkin maininnut että en odottanut tehoharkkaa hirveän innokkaasti. Mielikuvani tehohoitotyöstä oli melko puuduttavaa potilaan tilan kyttäämistä ja pientä näpertämistä. No onneksi mielikuva oli väärä, ja harjoittelussa oli välillä hyvinkin hektistä. Toki välillä oli hiljaisempiakin päiviä, mutta kokonaisuutena harjoittelusta jäi positiivinen kuva tehohoitajan työstä. Potilaana oli paljon intoksikaatiopotilaita, sekä hengitysvaikeuspotilaita. Näiden lisäksi minun kohdalleni sattui sydänongelmaisia, traumapotilaita sekä kouristelevia. Teho Seinäjoella jakaantuu 9 paikkaiseen tehoon, sekä 4 paikkaiseen neurotehoon. Neurotehollakin kerkesin kaksi vuoro tehdä. Sillä puolen hoidettiin kaikki aivoperäiset vuodot, infarktit, liuotukset yms. Seinäjoen teho on tosiaan keskussairaalatasoinen, eli vakavimmat potilaan tältä alueelta kuljetetaan Tampereelle hoitoon.

Teholla pääsi todella hyvin mukaan potilaan hoitoon, ja ohjausta sai jokaiselta hoitajalta. Opiskelijana oli tosi mukava olla tällä osastolla! Perushoitoa tuli suoritettua päivittäin, ja sen tärkeys tajuttoman potilaan hoidossa kirkastui todella mielessä. Toimenpiteitä ja niissä avustamisia tuli myös jos jonkin laista. Sain mm. koota pöytiä arteria ja cvp:n laittoon sekä avustaa niiden laitossa, laittaa tippoja, avustaa kardioversiossa ja pleurapunktiossa. Astrup-näytteitä tuli otettua ja tulkittua todella paljon, ja ymmärrys niistä on lisääntynyt huomattavasti. Opin käyttämään arteriamittaussettiä, sekä CVP-settiä. Hengityskoneen säädöt kirkastuivat hieman päässä, eikä sen käyttäminen tunnu enää niin pohjattoman vaikealta. Dialyysikone kävin teoriassa läpi, mutta dialyysia ei sattunut kohdalle. Monitorit, ruiskupumput ja tipanlaskijat myös tutuksi, sekä erilaiset piippaukset ja tuuttaukset mitä mistäkin koneesta lähtee. Myös osaston deffan käyttöä tuli harjoiteltu, mutta se sattumoisin on samanlainen kuin koulussa, joten käyttö oli melko tuttua. Osastolla pyörii myös ELVI-toiminta, mutta oman opiskelijantuurini saattelemana en tietenkään päässyt yhdellekään ELVI-hälytykselle mukaan. Yhden hälytyksen missasin kokonaan kun olimme ohjaajan kanssa niin keskittyneet toiseen hommaan. :D

Lääkehoito on tässä harjoittelussa avautunut paljon verrattuina kaikkiin muihin harjoitteluihin. Peruslääkkeet verenkierron ja sydämen toiminnan tukemiseksi tuli kerrattua muutamaan otteeseen harjoittelun aikana. Käytin myös paljon sellaisia lääkkeitä joita hoitotason ensihoidossa on käytössä, ja sain paljon enemmän varmuutta lääkkeen antoon. Ravitsemus ja potilaan nestetasapainon seuranta tuli myös tutuksi. Teholla tuli myös opeteltua uuden ohjelman, Piciksen, käyttö. Effikaa ei käytetty kuin potilaan lääkelistan tekemiseen. Picis oli kuitenkin tosi selkeä, ja helppo oppia.

Suurin anti tässä harjoittelussa oli potilaan tilan seuraaminen ja muutosten huomaaminen. Perushoidon yhteydessä tuli opittua paljon potilaan seuraamisesta, ja siitä miten eri asiat siihen vaikuttavat. Nyt tämän harjoittelun myötä ehkä alkaa se oma ”kliininen silmä” olla sen verran kehittynyt, ettei aina tarvitse tuijottaa sitä monitoria että tietää koska potilaalla on jotain vikaa. Ja ihan oikeasti on kiva huomata jälleen miten paljon sitä jo osaa, mutta kokoajan tulee myös huomattua se miten paljon enemmän on vielä oppimatta. Jotenkin tuntuu että mitä enemmän sitä osaa, niin sitä enemmän sitä opittavaakin tulee vielä lisää. Viime sunnuntaina oli viimeinen tehovuoro, ja koulu loppui siihen tältä vuodelta. Miten nopeasti kolme vuotta onkin mennyt! Enää vuosi jäljellä…tuleekohan minusta koskaan valmista sairaanhoitajaa?

Onhan mulla elämäkin!

Harjoittelujen aikana olen kokoajan tehnyt töitä ambulanssissa, joten yhtään vapaapäivää ei ole ollut useaan viikkoon. Olen kyllä todellisuudessa ollut ihan superväsynyt, ja nyt onnellinen että harjoittelu on tehty. Toki elämässäkin on tässä samassa rytäkässä tapahtunut vaikka mitä. Muutin Oulusta Nurmoon nyt ainakin kesäksi, mutta vielä on mietinnässä minne sitä elämänsä siirtäisi syksyllä. Nyt kuitenkin olen ihan hetken vain miettimättä sitä. Kävin sen aikaisemmin mainitsemani laskuvarjokurssin, ja taisi sydän jäädä taivaalle, koska nyt olen hypännyt 11 kertaa, ja loppua ei näy. Löysin kerhotalolta sellaisen porukan jossa tuntui heti että olisin kotona. Jonkun kanssa juttelin ennen kurssia, että korjaisiko se taivaalta tippuminen kaikki mielen kiemurat. Ei se nyt ihan sitä tehnyt, mutta jonkinlainen ihmeellinen rauha siitä sisälle tuli. Kerron kurssista ja ensimmäisistä hypyistä joskus myöhemmin. Nyt olen nimittäin junassa matkalla Helsinkiin, ja illalla katsomaan Blind Guardiania! Ja samalla vanhaa rakasta ystävää katsomaan.

Mitäs unohdin sanoa…hmmmm….Kärpät voitti mestaruuden jälleen! Ja seuraavan päivänä päätin että se oli viimeinen vuoroni ravintola-alalla. Parasta on lopettaa siihen kun on ihan mahtavaa, ja kivaa! 10 vuotta ravintola-alalla vetää todella mielen haikeaksi. Tätäkin kautta haluan kiittää kaikki ihania ihmisiä jotka samalle tielle ovat eksyneet. Jotain taisin oppia juhlimisesta, pettymyksistä ja elämästäkin. ;)