Luultavasti ihan riittävästi hehkutusta osaksi saanut laskuvarjohyppyhommeli
täytynee käydä hieman tarkemmin läpi. Kurssin kävin siis Alavuden
Ilmailukerholla. Jo useamman vuoden olen saattanut vouhottaa että kyllä minä
vielä joskus menen hyppäämään, ja niinhän siinä kävi että se uhkaus oli pakko
toteuttaa. Myöskin hyppäävien kavereiden hehkutukset ja kuvat motivoivat
huomattavasti harrastuksen aloittamisessa. Täytyy tähän väliin tosiaan sanoa,
että en omasta mielestäni oli mitenkään hullu tai erityisen rohkea. Eikä tässä
harrastuksessa kyllä minusta tarvitse ollakaan. Ajattelin kuitenkin että jo
tuon oman työnkin vuoksi pää saattaisi pysyä hyvin kasassa uusissa ja
haastavissa tilanteissa. Mutta toisaalta sitäkään ei tosiaan etukäteen voinut
arvata. Mikäs siinä kuin vain kokeilemaan. Uutta harrastusta tästä itselleni
toivoin, mutta ajattelin myös että jos se nyt oikeasti on ihan kamalan
pelottavaa niin yksikin hyppy riittää. No kuinkas sitten kävikään…
Kurssi alkoi infopäivällä, joka jatkui sitten hyppyhommien
teorialla. Minulla oli tuolloin jäätävä krapula edellisen päivän Väriestejuoksu-tapahtuman
jälkitilana, mutta kyllä se vaan kummasti herätteli kuuntelemaan kun alettiin
puhua siitä koneeseen kiipeämisestä. Meitä ei ollut kurssilla kuin kaksi, mutta
se oli oikeastaan ihan mukava kun käytännön harjoitteluun ei mennyt kauaa
aikaa. Infopäivän jälkeen vietin sitten unettoman yön haluten taivaalle.
Kurssikin jatkui vasta seuraavana perjantaina lisäteorialla, jossa käytiin
sitten kaikki tilanteet jotka voi mennä pieleen. Tehtiin myös käytännön
harjoituksia koneesta poistumiseen, varavarjotoimenpiteisiin ja oikeaan
lentoasentoon. Soviteltiin seuraavan päivän hyppyvarusteet päälle, ja kas
kummaan jännitys nousi ihan uusiin sfääreihin. Eikai siinä muuta, kuin kotiin ”nukkumaan”,
ja seuraavana aamuna kerholle päivystämään hyppykeliä. Lauantaiaamusta tehtiin
teoriakoe ja varavarjotoimenpidenäytöt, jonka jälkeen kouluttajan nimi oli
papereissa, ja olimme virallisesti tippumiskelpoisia oppilaita. Kaikeksi
harmiksi lauantaina keli ei vaan seljennyt, eikä hyppäämään päästy. Heti alkuun
sai harjoittaa hyppääjän tärkeintä ominaisuutta, eli kärsivällisyyttä. Kotiin
mentiin tyhjin käsin, jälleen kerran muka nukkumaan. Sunnuntaille sitten
riittikin keliä, ja aamusta sitä saatiinkin kuulla että tänään se tippuminen
tapahtuu…
 |
| hyppykone |
Kamat päälle, niiden tarkastus, muutaman helvetin huono
vitsi odotellessa. Päässä pyöri vaikka mitä. Ihanko oikeasti olen tämän
tekemässä, ja minkä ihmeen takia? Käsky tuli siirtyä koneen luo. Siinä vieressä
seistessä pilotti pisti moottorin käyntiin, ja ei paljosta ollut kiinni etten
lähtenyt juoksemaan karkuun. Olin ensimmäisenä hyppyvuorossa, eli viimeinen
joka lastataan koneeseen. Tosin näin sen toivoinkin, koska muiden tippumisen
katsominen olisi saanut pään sekoamaan. Hyppymestari kiinnitti
pakkolaukaisunarun koneen lattiaan, varmistin se kiinnityksen, ja kiipesin
koneeseen. Kone rullaili kiitotien päähän testailemaan toimintakuntoaan ja
lämmittämään moottoria. Aivoissani liikkui hyvin kummallisia asioita, mutta
jotenkin vain muistan sellaisen kummallisen selkeyden ja sen miten tuli
tarkasti seurattua mitä pilotti hommaa. Jännittikö vielä? Sitä en kyllä yhtään
osaa sanoa. Tällaista tunnetta ei vielä missään ole aikaisemmin tullut. Kone
lähti rullaamaan kiitotietä, nousi ilmaan. Kun suurin kiihdytys oli tehty aloin
katselemaan alas. Muista miten ajattelin miten korkealla 100 metriä, 200 metriä
ja 300 metriä loppujen lopuksi olivat. Nämä korkeudet ovat siis oleellisia
 |
| ekan hypyn lentelyä |
laskeutumiskuvioissa. Kone kiipesi piinallisen hitaasti 1000 metriin jolla
meidän oppilaiden hypyn oli tarkoitus tapahtua. Seurasin menoa kokoajan
korkeusmittarista, ja vilkuilin samalla alas. Ei mitenkään paha tilanne, kone
hieman keikutti, mutta ei se siinä tilanteessa paljon häirinnyt. Mutta voi
kissanviikset mitä tapahtui kuin hyppymestari avasi koneen oven ensimmäisen
kerran! Preppasin siinä pääni sisällä itseäni jo siihen, että kun ovi avataan
niin, siellä tuulee ihan helvetisti ja tulee kova meteli, ettei sen pitäisi
tulla niin suurena yllätyksenä. No tämä preppaus ei auttanut sitten minkään
vertaa, koska kun ovi avattiin raolleen, olin jo suurin piirtein valmis
heittämään hanskat tiskiin. Sitten ovi avattiin kokonaan, katsoin alaviistoon,
maata, järviä, taivasta, jossain kaukana pilviä. Haluan tuonne sekaan! Mutta se
on pelottavin asia mitä ikinä olen tehnyt! Aivosolut törmäilevät yhteen. Sitten
kuuluu hyppymestarin kehotus: ”OVELLE!” Noniin, kroppani meni ovelle ja aivot
seurasi perässä. Istuin koneen ovella käsi streevalla(=lentokoneen siiven tanko)
ja toinen oviaukolla, jalat astinlaudalla. Totesin siinä mielessäni että: ”jahas,
näin sitä vissiin mennään”. Hetken siinä istuskelin odottaen seuraava käskyä, ”MENE!”,
ja siitä ei paluuta sitten ollut. Toinenkin käsi streevalla, seisomaan ja pikkuhiljaa
hiippailemaan astinlaudan päähän. Kädet streevalla mahdollisimman kauas, siihen
olisi tarkoitus jäädä roikkumaan hetkeksi. No minulla ei paljon aikaa ollut jäädä
roikkumaan, koska päästin toisen käden liian aikaisin irti. Hups. Varjo aukesi.
Ei kierteitä, ja muutenkin tuntuu lentävän hyvin. Kenttä on alapuolella.
Noniin, tipuin juuri sitten lentokoneesta, mitäs sitten. Radiosta kuuluu
komento heiluttaa jalkoja, kaikki ok. Venäläiset pulisevat radiossa ihme
asioita ja joku vetää kissaa kokoajan hännästä toisessa päässä lälläriä.
Laskeutumiskuviot vaan muisteluun, no ne taisi vähän mennä väärin, koska otin
laskupaikakseni eri pellon mitä oli suunniteltu, mutta eipä siinä mitään kun
tulin kuitenkin sille pellolle minkä itse ajattelin. Muutamia ohjauskomentoja
radioista, ohjasin itse eri suuntaan kuin käskettiin kun olin tosiaan menossa
eri pellolle kun piti. Maa alkoi lähestyä uhkaavasti, jalat yhteen ja odottelemaan
loppuveto-komentoa radiosta. Se kun kuului, niin veto ja pehmoinen laskeutuminen
juuri kynnetylle mutapellolle. Varjo pakettiin ja kantoon. Katselin taivaalle
kun toinen oppilas lenteli alaspäin. Tipuin juuri lentokoneesta. Selvempi
homma. Koska uudestaan! Taisi sitä olla melko lailla adrenaliinia veressä kun
olin niin tyynen rauhallinen. Oikeastaan sellainen hössötys ja pössötys tuli
vasta kotona nukkumaan mennessä, kun viimeisetkin adrenaliinihuurut olivat
haihtuneet.
Eka hyppy nyt ei mennyt ihan kovin hyvin, kun en tosiaan
havainnut roikkua siinä streevassa ja päästää käsiä yhtä aikaa irti. Mutta
tulipahan tehtyä! Samana päivänä tein kaksi muuta hyppyä joissa kummassakin
sama ongelma. Edelleen olin vain tippunut lentokoneesta, en hypännyt. Niiden
laskeutuminen meni jo sinne minne olimme sopinetkin. Päivän päätteeksi olin
ihan megauupunut, rattiinkin meinasin nukahtaa kotimatkalla useaan otteeseen.
Piti välillä pysähtyä läpsimään itseäni naamaan. Mutta voi jeeviä kun olin
onnellinen! Kestohymy oli päällä varmaan viikon sen jälkeen. Tässä vaiheessa
selkiytyi se että kyllä tämä on sellainen homma jota täytyy alkaa harrastamaan.
Tämän jälkeen olen hypännyt nyt yhteensä 11 kertaa. 11 kerta
oli ensimmäinen itseaukaisu, jossa tuo pakkolaukaisunaru siis poistui. Tieni
hyppääjäksi on kuitenkin ilmeisen kivinen, sillä suorituksen eivät ole menneet
läpi ihan kerrasta. Suurin ongelma tuntuu olevan se että en malta roikkua siinä
saakelin streevassa. Vapaapudotusta on siis kertynyt nyt järisyttävät 3
sekuntia! :D Mutta eipä minulla oikeastaan ole mikään kiire valmistua
kelpparihyppääjäksi(eli sellaiseksi joka saa itsenäisesti tulla alas
taivaalta), vaikka alun perin haaveena oli se kesän loppuun mennessä suorittaa.
Hauskaa oli jo pakkonarussakin, ja hauskuuden määrä kaikkien kertoman mukaan
vain lisääntyy.
Spontaanina mainoksena Alavuden laskuvarjokerholle
sanottakoon, että minut on otettu tosi mahtavasti vastaan, ja oppilaana on tosi
kiva olla! Kaikki ovat olleet valmiita neuvomaan ja ovat olleet tosi kiinnostuneita
siitä miten hypyt on menneet. Oheistoimintaakin on jo tässä muutaman viikon
aikana ollut jos jonkin laista. Tässä vaiheessa olen jo onnistuneesti naittanut
kaksi harrastusta yhteen, sillä hyppääjät ovat käyneet tallilla kokeilemassa ratsastusta.
:D Ja hervottominta oli se että niitä jännitti se homma.
Tällaista ajatuksenvirtaa tällä kertaa. Menkää ja kokeilkaa,
hyppäämisen tunnetta ei voi selittää mitenkään, se on pakko kokea. Kyllä sinä
uskallat, kun minäkin uskalsin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti