Perushoidon harjoittelun loppusilaus

Tällä hetkellä on harjoittelua jäljellä enää kaksi yövuoroa ja se on sitten taputeltu. Tämä on kyllä ihan klisee, mutta nopeasti se neljä viikko lopulta meni. Ensin olin tosiaan kolmisen viikkon perushoitajan matkassa, ja nyt vähän yli viikon ohjaajani oli sairaanhoitaja. Huomasin hommissa kyllä aika selkeän eron. Kummankin homman alussa jännitti, ja töihin meneminen oli hieman tihkaisevaa, mutta sitten kun homma alkoi sujua paremmin niin töiden tekeminen oli ihan mukavaa! Ei siis kannata heti luovuttaa vaan kokeilla kaikkea pidemmän aikaan. Tein jopa sitten yhden ihan palkallisen perushoitajan työvuoronkin, kun homma oli sen verran hyvin hallussa. En nyt kyllä vielä sano olevani kokonaan valmis perushoitaja, mutta tuttujen potilaiden hoitaminen ja tuttujen hoitajien ryhmässä oleminen helpotti ihan oikean työn tekemistä. Annoin myös tietoni osastolle, jos he joskus tarvitsevat sijaistajaa, eli harjoittelusta poiki myös pieni tienaamisen mahdollisuus.

Perushoitaminen alkoi siis sujua hyvin, enkä jaksa sen enempää alkaa analysoimaan, koska koulutehtäviin ja palautekuskuteluihin olen saanut muutenkin tarpeeksi analysoida oppimistani...huh että siihenkin kyllästyy. Välillä tuntui että koko harjoittelussa ei muuta kerennyt tekemäänkään kun keräämään tietos koulutehtäviin, ja täyttämään lääkehoitopassia, ja kirjoittamaan oppimispäiväkirjaa.

Sairaanhoitajan kanssa en kokenut olevani yhtä paljon hyödyksi osastolla, koska luonnollisesti minulla ei ollut lupaa tehdä paljon mitään yksin. Lääkehuoneessakin oli oltava joku lääkeluvallinen henkilö aina minun kanssani. Mutta kyllä sairaanhoitajan työ oli mielenkiintoista! Hieman ehkä harmitti kun potilaiden kanssa vietettiin oikeastaan aika vähän aikaa, eikä heitä nyt oppinut tuntemaan kovin hyvin. Minulla vielä vaihtui kokonaan tiimi, kun vaihdoin toisen ohjaajan pariksi, ja eteen tuli kokonaan uudet potilaat. Ja aika paljon sairaanhoitajat joituvat hoitamaan koneita, ja kyttäämään mitä ne lääkärit ovat nyt muuttaneet lääkityksessä. Mutta toisaalta sairaanhoitajan kanssa näki koko potilaan hoitoketjun sisäänkirjaamisesta kotiuttamiseen. Ohjaajani saittui myös olemaan osastonhoitajan sijainen, joten näin niitäkin hommia siinä sivussa.

Kuva: Yle.fi

Ja mitäköhän siitä harjoittelusta jäi mieleen...no päällimmäisenä jäi mieleen tällä viikolla osastolla sattunut elvytys, jonne pääsin mukaan. Tämä on siis tällä osastolla suht harvinaista, koska potilaat ovat niin pitkälle sairaita että kaikilla on elvytyskielto. No, tällä potilaalla ei ollut. Olin juuri tutkimassa elvytyskärryä(tämäkin kuului harjoitteluun), kun sairaanhoitaja tuli huikkaamaan että kohta sitä saatetaan tarvita. Sitähän sitten tarvittiinkin, ja paikalle kutsuttiin myös ensihoitoyksikkö FinnHEMS 50 eli entinen helikopteri SEPE. Ei elvytyksen kulusta sen enempää, potilas ei selvinnyt. Toisaalta pitkälle syöpäsairaalla voi myös miettiä miten kannattavaa se elvytys sitten onkaan, mutta tottakai kaikki yrittivät parhaansa kun elvytyskieltoa ei ollut. Lääkärillä jäi sitten suru-uutisten kertominen omaisille. 

Kyllähän se ensimmäinen elvytys pisti  minullakin adrenaliinin virtaamaan. Pelkäsin vähän että järkyttyisin tilanteesta, mutta olo ei loppuen lopuksi ollut mikään erikoinen. Vähän kädet tärisi ja posket punoitti jälkikäteen. Juttelimme myös ohjaajan kanssa paljon tilanteesta. Kotona mietin että saankohan unta kun potilaskin oli sellainen jonka kanssa oli mukava jutustella. Uni tuli hyvin, ja elvytys ei jäänyt painamaan mieleen. Lähinnä mietin sitä nyt ensihoitajan näkökulmasta; miten olisin voinut toimia paremmin yms. Tämä antaa rohkeutta että alavalinta on sitten se oikea! Ensimmäisen elvytyksen on kuitenkin tultava joskus, ja oli mukavaa että se tuli näinkin varhaisessa vaiheessa opiskeluja.

Muutenkin harjoittelusta jäi mieleen positiivinen fiilis, ja sain kokeilla kaikkea tavoitteideni ulkopuoleltakin. Tavoitteitani oli siis lähinnä peru kädentaitojen oppiminen, eli mittaukset ja lääkkeenantotavat, sekä hieman lääkehoitoa, mutta opin valtavasti myös esim. nesteytyksestä. Sain harjoittelun aikana myös katetroida sekä miehen että naisen, kanyloida muutaman kerran(kanylointi kuuluu ensihoitajille ohjelmaan heti ensimmäisestä vuodesta lähtien, vaikka sairaanhoitajilla sita aletaan harjoitella vasta kliinisella jaksolla), tehdä minumuistitesti potilaalle ynnä kaikkea muuta tavoitteiden ulkopuolelta. Tässä nyt on siis vain murto osa kaikesta mitä opin ja sain tehdä, mutta nämä edellä mainitut asiat jäivät jostain syystä hyvin mieleen. Kaksi ensimmäisellä kerralla onnistunutta kanylointia kasavattivat myös itsetuntoa. :) Ambulanssihommissa kanyloinnin pitäisi siis olla hallussa aika hyvin kun potilas pitäisi minuutissa ja kertayrityksellä saada kanyloitua.

Kylläpä uskon, että tämän harjoittelun tuvin uskalla mennä kesätöihin sinne kotihoitoon.