Nyt on tosiaan harjoittelu alkanut, ja olen viettänyt kaksi viikkoa OYSin leikkausosastolla anestesiapuolella. Huomenna, eli maanataina, vaihdan sitten leikkaupuolelle. Tämä siis tarkoittaa että olen ollut kaksi viikkoa anestesiahoitajan opissa, joka anestesialääkärin kanssa valmistelee ja ylläpitää potilaan anestesiaa, sekä hoitaa potilaan siirtämisen ja raportoinnin heräämöön. Leikkauspuolella hoitajat taas työskentelevät enimmäkseen leikkaavan kirurugin kanssa. Instrumentoiva hoitaja pukeutuu steriilisiti ja avustaa kirurgia, ja valvova hoitaja hoitaa sitten leikkauksen aikana muista juoksevia asioita, kuten laskee instrumenttejä ja avusta kirurgia ja hoitajaa.
Anestesiahoitajan työ on näin ensihoitajan näkokulmasta ehkä hieman opettavaisempaa, koska se perustuu pitkälti potilaan tilan seuraamiseen, ja muutoksiin reagointiin. Harjoittelu tällä puolella on siis tuntunut ihan mielekkäältä.
Vaikka tätä harjoittelua en paljon etukäteen jännittänyt niin, edellisenä yönä jännitys sitten iski, enkä saanut nukuttua. Ensimmäisenä päivänä meillä oli vain infoluento, sun muuta aloittelu liibalaabaa, pääsimme sitten loppupäiväksi vähäksi aikaa myös leikkaussaliin muutamaksi tunniksi. Minun ensimmäinen leikkaukseni oli haiman osittainen poisto. Ihan ensimmäisenä sitä ei oikein osannut tehdä mitään muutakuin pällistellä. :D Alku ja muutamat ensimmäiset päivät meni melkein siihen kun selvitti miten se homma oikein sielä salissa toimii, mihin saa koskea, ja ketä kannattaa kuunnella. Onneksi minulle sattui hyvä ohjaaja joka selvitti aluksi kaiken selvästi.
Viikon lopulla sitä uskalsikin jo hieman enemmän tehdä. Enimmäkseen tässä harjoittelussa oli anestesiapuolella tavoitteena saada rutiinia toimenpiteisiin, sekä harjoitella potilaan tilan seuraamista. Kanylointiin on tullut jo jonkin verran varmuutta, ja paljon uusia kikkoja, ettei se enää jännitä niin tulevaisuudessa. Olen myös saaanut oppia maskiventilaation hankaluuksia. Intubaation harjoittelu kuului myös tähän harjoitteluun. Olen tähän mennessä päässyt kolme kertaa intuboimaan, mutta mikään niistä ei ole onnistunut. Kaksi kertaa on oikea paikka ollut hukassa, ja kerran löysin kyllä oikean paikan, mutta putki meni väärään rööriin. Intubaation on kyllä huomattavasti vaikeampaa kuin nukeilla, varsinkin kun niin paljon voi mennä pieleen. Eikä sekään nyt mahdottomasti helpota että ympärillä on miljoona ihmistä kyttäämässä tekemisiäsi. Tällä hetkellä ainakin tuntuu että jos tosipaikka tulisi eteen niin mieluummin sitä larynxtuubin iskisi potilaalle, kuin yrittäisi intubaatioita. Toivottavasti vielä tulee vastaa sopivia potilaita joilla voi harjoitella.
Harjoittelussa on saanut myös paljon harjoitella niinkin yksinkertaisen kuuloisia juttuj kun lääkkeen vetämistä ruiskuun, liuosten valmistamista, nesteiden letkuttamista ja letkujen yhdistelyä. Leikkauksen aikana potilaalla on kuitenkin vähän enemmän kuin yksi tai kaksi letkua, jotean aina ei ole ihan selvää pässinlihaa miten ne oikein mene. Myös ihan mieletön määrä lääkkeitä on tullut opiskeltua. Näiden lisäksi olen päässyt ottamaan EKGtä, kuuntelemaan Dobblerilla suoniääniä, ottamaan suoniverinäytteitä, sekä tietysti avustamaan hoitajaa ja lääkäriä lukuisissa toimenpiteissä.
Olen ollut kahden viikon aikana useassa eri salissa, joten melko laajaa kirjoa leikkauksia on tullut seurattua, kuten mm. aorta aneurysman leikkausta, aivoverenvuodon poistoa, kohdunpoistoa robotilla, umpilisäkkeen poistoa, useaa erilaista aivoleikkausta, erilaisia tähsytysleikkauksia, rintarangan luudutusleikkausta sekä mileenpainuvimpana hätäsektiota. Enemmän on tullut siis nähtyä kuin olin edes olettanut. Mielelläni olisin myös halunnut nähdä sydänleikkauksen.
Harjoittelu on myös ollut ihan mielettömän raskaa. Tämä on niin kaukana siitä mikä perushoidossa on jo todella tuttua, että välillä tuntee vaan oikeasti olevansa tiellä. Varsinkin kun leikkaussalissa emme oikeasti saa tehdä oikeen mitään ilman että joku vahtii, niin välillä sitä tuntee itsensä ihan turhaksi. Täytyy vaan muistaa että on siellä oppimassa, ja käyttää kaikki tieto hyväkseen. Minä olen harjoittelun ajan käynyt myös kahdessa työpaikassa, joten vapaa-aikaa ei oikeasti ole ollut. Kaikki aika mitä työltä jää täytyy sitten pyhittää lepäämiseen. Mutta onneksi enää kaksi viikkoa tätä, ja sitten ensihoidon harjoittelu!
Kerron sitten koko harjoittelun kuulumisia ja yhteenvetoa sen loputtua. Voi olla etten hirvesästi löydä energiaa postaamiseen sitä ennen.
Anestesiahoitajan työ on näin ensihoitajan näkokulmasta ehkä hieman opettavaisempaa, koska se perustuu pitkälti potilaan tilan seuraamiseen, ja muutoksiin reagointiin. Harjoittelu tällä puolella on siis tuntunut ihan mielekkäältä.
Vaikka tätä harjoittelua en paljon etukäteen jännittänyt niin, edellisenä yönä jännitys sitten iski, enkä saanut nukuttua. Ensimmäisenä päivänä meillä oli vain infoluento, sun muuta aloittelu liibalaabaa, pääsimme sitten loppupäiväksi vähäksi aikaa myös leikkaussaliin muutamaksi tunniksi. Minun ensimmäinen leikkaukseni oli haiman osittainen poisto. Ihan ensimmäisenä sitä ei oikein osannut tehdä mitään muutakuin pällistellä. :D Alku ja muutamat ensimmäiset päivät meni melkein siihen kun selvitti miten se homma oikein sielä salissa toimii, mihin saa koskea, ja ketä kannattaa kuunnella. Onneksi minulle sattui hyvä ohjaaja joka selvitti aluksi kaiken selvästi.
Viikon lopulla sitä uskalsikin jo hieman enemmän tehdä. Enimmäkseen tässä harjoittelussa oli anestesiapuolella tavoitteena saada rutiinia toimenpiteisiin, sekä harjoitella potilaan tilan seuraamista. Kanylointiin on tullut jo jonkin verran varmuutta, ja paljon uusia kikkoja, ettei se enää jännitä niin tulevaisuudessa. Olen myös saaanut oppia maskiventilaation hankaluuksia. Intubaation harjoittelu kuului myös tähän harjoitteluun. Olen tähän mennessä päässyt kolme kertaa intuboimaan, mutta mikään niistä ei ole onnistunut. Kaksi kertaa on oikea paikka ollut hukassa, ja kerran löysin kyllä oikean paikan, mutta putki meni väärään rööriin. Intubaation on kyllä huomattavasti vaikeampaa kuin nukeilla, varsinkin kun niin paljon voi mennä pieleen. Eikä sekään nyt mahdottomasti helpota että ympärillä on miljoona ihmistä kyttäämässä tekemisiäsi. Tällä hetkellä ainakin tuntuu että jos tosipaikka tulisi eteen niin mieluummin sitä larynxtuubin iskisi potilaalle, kuin yrittäisi intubaatioita. Toivottavasti vielä tulee vastaa sopivia potilaita joilla voi harjoitella.
Harjoittelussa on saanut myös paljon harjoitella niinkin yksinkertaisen kuuloisia juttuj kun lääkkeen vetämistä ruiskuun, liuosten valmistamista, nesteiden letkuttamista ja letkujen yhdistelyä. Leikkauksen aikana potilaalla on kuitenkin vähän enemmän kuin yksi tai kaksi letkua, jotean aina ei ole ihan selvää pässinlihaa miten ne oikein mene. Myös ihan mieletön määrä lääkkeitä on tullut opiskeltua. Näiden lisäksi olen päässyt ottamaan EKGtä, kuuntelemaan Dobblerilla suoniääniä, ottamaan suoniverinäytteitä, sekä tietysti avustamaan hoitajaa ja lääkäriä lukuisissa toimenpiteissä.
 |
| Kuva: Jarno Kotiainen Kaleva.fi |
Harjoittelu on myös ollut ihan mielettömän raskaa. Tämä on niin kaukana siitä mikä perushoidossa on jo todella tuttua, että välillä tuntee vaan oikeasti olevansa tiellä. Varsinkin kun leikkaussalissa emme oikeasti saa tehdä oikeen mitään ilman että joku vahtii, niin välillä sitä tuntee itsensä ihan turhaksi. Täytyy vaan muistaa että on siellä oppimassa, ja käyttää kaikki tieto hyväkseen. Minä olen harjoittelun ajan käynyt myös kahdessa työpaikassa, joten vapaa-aikaa ei oikeasti ole ollut. Kaikki aika mitä työltä jää täytyy sitten pyhittää lepäämiseen. Mutta onneksi enää kaksi viikkoa tätä, ja sitten ensihoidon harjoittelu!
Kerron sitten koko harjoittelun kuulumisia ja yhteenvetoa sen loputtua. Voi olla etten hirvesästi löydä energiaa postaamiseen sitä ennen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti