Perushoidon harjoittelua on kulunut nyt vähän yli viikko. Töissä olen kerennyt kuitenkin olla vain muutaman päivän, kun heti ensimmäisellä viikolla minulle tarttui ilmeisesti norovirus. Sairaalassa se nyt vielä pyörii osastolta toisella, vaikka kyseiseltä osastolta jossa minä olen niin sen olisi pitänyt jo poistua. Olen ollut viimeksi oksennustaudissa ala-aste ikäisenä, enkä edes muistanut kuinka kamalaa se olikaan! Hyh! Onneksi tauti meni parissa päivässä ohi, vaikka vieläkin on sellainen vähän hönttyrä olo.
Olen siis harjoittelussa Oulun Kaupunginsairaalan osastolla A2, joka on palliatiiviseen hoitoon(eli oireenmukaiseen) ja saattohoitoon erikoistunut osasto. Toki osaastolla on muitakin potilata. Voisi melkein sanoa, että kaikki potilaat ovat pääsääntöisesti monisairaita vanhuksia. Ensimmäisenä päivänä jo huomasin että oikeastaan kaikilla on jonkin sortin syöpä tai muu vakava peruselintoimintojen ongelma, kuten vaikka loppuvaiheen sydämmen vajaatoiminta. Potilailla on paljon myös muita sairauksia; sydän- ja verisuonisairauksia, sairastettuja sydänkohtauksia ja aivohalvauksia, maksakirrooseja, munuaisten ja maksan vajaatoimintaa, COPDtä, astmaa, muistisairauksia ja kaikkea mahdollista noihin liittyvää ja liittymätöntä. Sinänsä tämä harjoittelu on aika haastava kun pitäisi osata huomioida kaikki potilaan sairaudet. Ja kun kaikilla on monta sairautta niin homma menee monimutkaiseksi.
Osastolla on keskimäärin 40 potilasta, ja vaihduntaakin on jonkin verran. Jos jokun huone tyhjenee niin aina on tulossa uusi tilalle. Työntekijät on jaettu tiimeihin, jossa on sairaanhoitaja ja lähihoitaja. Minun tiimini hoitaa noin 11 potilasta kerralla. Määrä voi tietysti vaihdella. Lääkkeet osasatolla jakaa farmaseutti, mutta sairaanhoitaja hoitaa silti paljon lääkeasioita vuoron aikana. Lähihoitaja ja sairaanhoitaja tekevät kumpikin kuitenkin perushoidollista työtä yhdessä.
Tähän mennessä olen ollut aamuvuorossa ja iltavuorossa töissä. Yövuoro on sitten harjoittelun loppuvaiheessa. Olen oppinut niin paljon osastolla työskentelemisestä etten oikein edes tiedä mistä sitä aloittaisi. Tietysti olen tutustunut osastoon ja sen eri toimintoihin lääkehuoneesta saunaan. Sitten on tietenkin perus pesut ja potilaan puhtauden ylläpitäminen on tullut tutuksi. Olen päässyt syöttämään ja liikuttelemaan potilaita, harjoitellut perusmittauksia, avustanut katetroinnissa, opetellut kipipumpin käyttöä, tutustunut PEG-ruoan antamiseen ja tietysti harjoitellut potilaan kanssa oloa ylipäätään. Oikeastaan tämän harjoittelun tärkeintä antia minulle on nyt ollut se että saan varmuutta olla yksinkin potilaan kanssa. Nämä kaikki on opittu perushoitaja ohjauksessa. Tarkoituksena olisi muutamana päivänä olla myös sairaanhoitajan mukana että pääsisin enemmän mukaan lääkehoitoon. Nyt olen annostellut potilaalle vain suuhun lääkettä, laastareita sekä silmiin ja korviin laitettavaa lääkettä. Joku päivä menen myös farmaseutin mukaan ja harjoittelen lääkkeiden jakoa potilaiden dosettiin, sekä mahdollisesti lääkkeiden tilaamista. Kuolemankin kanssa on jo oltu tekemisissä, ja kolmantena harjoittelupäivänä valmistelimme vainajan ja veimme hänet sairaalan kylmiöön josta hautaustoimisti sitten hänet hakee viimeiselle matkalla. Kuoleman näkeminen ei oikeastaan järkyttänyt, sillä tässä tapauksessa se oli varmasti helpotus. Mutta kyllä se kosketti, ja oli arvokas olo kuljettaa potilasta viimeistä kertaa. Sairaalassahan eläviä kuljetetaan aina jalat edellä sängyssä maaten, mutta kuolleet menevät pää edellä.
Tällainen pikainen postaus siis harjoittelun alkamisesta. Tiedän kyllä jo tässä vaiheessa että en tällaiselle osastolle halua töihin. Työtä on henkilömäärään katsottuna aivan liikaa, ja potilaiden kanssa tulee hyvin tutuksi. Työn ei minusta välttämättä ole fyysisesti liian raskasta, kun vain muistaa oikeat työasennot, mutta henkisesti ainakin minulla potilaat pyörivät päässä vielä kotonakin. Tämä tietenkin voi johtua myös siitä että joka päivä tulee jotain uutta eteen, ja aina hieman jännittää että pärjääkö. Osastolla on kuitenkin myös aika paljon tekemisissä omaisten kanssa, ja hoidon laadun täytyisi pysyä hyvänä, ja oman käyttäytymisen ammattimaisena. Minusta tämä vielä korostuu sellaisella osastolla jonne jotkut ihmiset ovat tulleet jäädäkseen. Heidän elämänsä viimeset hetken olisi pystyttävä tekemään mahdollisimman arvokkaaksi.
Harjoittelu jatkuu nyt vielä hieman yli kaksi viikkoa joten teen uutta postausta sitten kun kerkeän.
Olen siis harjoittelussa Oulun Kaupunginsairaalan osastolla A2, joka on palliatiiviseen hoitoon(eli oireenmukaiseen) ja saattohoitoon erikoistunut osasto. Toki osaastolla on muitakin potilata. Voisi melkein sanoa, että kaikki potilaat ovat pääsääntöisesti monisairaita vanhuksia. Ensimmäisenä päivänä jo huomasin että oikeastaan kaikilla on jonkin sortin syöpä tai muu vakava peruselintoimintojen ongelma, kuten vaikka loppuvaiheen sydämmen vajaatoiminta. Potilailla on paljon myös muita sairauksia; sydän- ja verisuonisairauksia, sairastettuja sydänkohtauksia ja aivohalvauksia, maksakirrooseja, munuaisten ja maksan vajaatoimintaa, COPDtä, astmaa, muistisairauksia ja kaikkea mahdollista noihin liittyvää ja liittymätöntä. Sinänsä tämä harjoittelu on aika haastava kun pitäisi osata huomioida kaikki potilaan sairaudet. Ja kun kaikilla on monta sairautta niin homma menee monimutkaiseksi.
Osastolla on keskimäärin 40 potilasta, ja vaihduntaakin on jonkin verran. Jos jokun huone tyhjenee niin aina on tulossa uusi tilalle. Työntekijät on jaettu tiimeihin, jossa on sairaanhoitaja ja lähihoitaja. Minun tiimini hoitaa noin 11 potilasta kerralla. Määrä voi tietysti vaihdella. Lääkkeet osasatolla jakaa farmaseutti, mutta sairaanhoitaja hoitaa silti paljon lääkeasioita vuoron aikana. Lähihoitaja ja sairaanhoitaja tekevät kumpikin kuitenkin perushoidollista työtä yhdessä.
Tähän mennessä olen ollut aamuvuorossa ja iltavuorossa töissä. Yövuoro on sitten harjoittelun loppuvaiheessa. Olen oppinut niin paljon osastolla työskentelemisestä etten oikein edes tiedä mistä sitä aloittaisi. Tietysti olen tutustunut osastoon ja sen eri toimintoihin lääkehuoneesta saunaan. Sitten on tietenkin perus pesut ja potilaan puhtauden ylläpitäminen on tullut tutuksi. Olen päässyt syöttämään ja liikuttelemaan potilaita, harjoitellut perusmittauksia, avustanut katetroinnissa, opetellut kipipumpin käyttöä, tutustunut PEG-ruoan antamiseen ja tietysti harjoitellut potilaan kanssa oloa ylipäätään. Oikeastaan tämän harjoittelun tärkeintä antia minulle on nyt ollut se että saan varmuutta olla yksinkin potilaan kanssa. Nämä kaikki on opittu perushoitaja ohjauksessa. Tarkoituksena olisi muutamana päivänä olla myös sairaanhoitajan mukana että pääsisin enemmän mukaan lääkehoitoon. Nyt olen annostellut potilaalle vain suuhun lääkettä, laastareita sekä silmiin ja korviin laitettavaa lääkettä. Joku päivä menen myös farmaseutin mukaan ja harjoittelen lääkkeiden jakoa potilaiden dosettiin, sekä mahdollisesti lääkkeiden tilaamista. Kuolemankin kanssa on jo oltu tekemisissä, ja kolmantena harjoittelupäivänä valmistelimme vainajan ja veimme hänet sairaalan kylmiöön josta hautaustoimisti sitten hänet hakee viimeiselle matkalla. Kuoleman näkeminen ei oikeastaan järkyttänyt, sillä tässä tapauksessa se oli varmasti helpotus. Mutta kyllä se kosketti, ja oli arvokas olo kuljettaa potilasta viimeistä kertaa. Sairaalassahan eläviä kuljetetaan aina jalat edellä sängyssä maaten, mutta kuolleet menevät pää edellä.
Tällainen pikainen postaus siis harjoittelun alkamisesta. Tiedän kyllä jo tässä vaiheessa että en tällaiselle osastolle halua töihin. Työtä on henkilömäärään katsottuna aivan liikaa, ja potilaiden kanssa tulee hyvin tutuksi. Työn ei minusta välttämättä ole fyysisesti liian raskasta, kun vain muistaa oikeat työasennot, mutta henkisesti ainakin minulla potilaat pyörivät päässä vielä kotonakin. Tämä tietenkin voi johtua myös siitä että joka päivä tulee jotain uutta eteen, ja aina hieman jännittää että pärjääkö. Osastolla on kuitenkin myös aika paljon tekemisissä omaisten kanssa, ja hoidon laadun täytyisi pysyä hyvänä, ja oman käyttäytymisen ammattimaisena. Minusta tämä vielä korostuu sellaisella osastolla jonne jotkut ihmiset ovat tulleet jäädäkseen. Heidän elämänsä viimeset hetken olisi pystyttävä tekemään mahdollisimman arvokkaaksi.
Harjoittelu jatkuu nyt vielä hieman yli kaksi viikkoa joten teen uutta postausta sitten kun kerkeän.
Mielenkiintoista lukea kokemuksia sairaalaharjoitteluista. Itse muistan aikoinaan kun opiskelin sairaanhoitajaksi, tein sen myös saattohoito-osastolla. Monenlaista tuli nähtyä. Itseäni myös mietitytti kuoleman kohtaaminen aluksi. Oli mielenkiintoista kun sai seurata eri työtehtäviä, ja lopulta päädyinkin seuraamaan paljon lääkehuoneessa tapahtuvia tehtäviä. Nyt muutama vuosi myöhemmin, vietän melkein enemmän aikaa lääkehuoneessa kuin itse kentällä.
VastaaPoista